Ansionsa Mukaan Oy:n saattotekstinä totean, että näin keskustellaan! Kirjoittaja esittää mietinnöissään sekä pro-, että contra-argumentit mielipiteen sijaan. Kati, ole hyvä:
Kuka saa ja kenelle annetaan ja miten raukkamaisesti onnen anti täällä jaetaan? Puheavaruus täyttyy taas hiljalleen työmarkkinaneuvotteluista. Helsinkiläisille terveyskeskuslääkäreille on lupeissa tuhannen euron korotus ja lastentarhanopettajille 47 euroa. Sille välille asettunevat meidän muiden neuvottelutulokset.
Omassa työssäni en – terveisiä sinne ammattijärjestön hallintokäytävälle – ole ensisijaisesti ollenkaan kiinnostunut palkankorotuksista tai kiky-tunneista (paitsi jälkimmäisistä sen verran, että haluaisin kuulla, miten alalla, jolla ei ole työaikaa, toteutetaan tätä kansakunnan kilpailukykyä lisäävää tarpeellista toimintaa). Kouluissa ei puhuta opettajien palkoista, kun siellä käydään huolikeskustelua. Fokus on aivan toisaalla; yhteiskunnallisessa muutoksessa, joka realisoituu koulujen arjessa tavalla, jota opetuksen järjestäjät eivät täysin ymmärrä.
Leijonanosa kollegoistani valitsisi mahdollisuuden avautuessa jonkun muun tavan ansaita elantonsa eli siirtyä toimimaan jollakin toisella saralla. Tunnen kohtuullisen monta opettajaa 17 työvuoden ajalta eri puolilta Suomea ja edellä mainitun täytyy kertoa siitä, että kouluissa asiat eivät ole hyvin. Kutsumusammattiinsa aikoinaan valmistuneet tunnolliset työnmyyrät eivät jaksa, väsyvät, turhautuvat ja pahimmillaan sairastuvat toteuttaessaan unelmaansa lasten opettamisesta ja kasvattamisesta ja uuden tulevaisuuden rakentamisesta.
Kun opettajat avaavat suunsa puolustaakseen lasten hyvinvointia ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia länsimaisesti määritellen hyvään elämään, alkaa kuulijakunnan kesäloma- ja lyhyettyöpäivät-kortti halkoa ilmaa. Jostain syystä lapsen äänen nostaminen kuuluviin koulujen käytäviltä kuullaan poikkeuksetta opettajien oman tai kokonaisen ammattiryhmän edun tavoitteluna. Niinpä opettajat eivät usein sano paljonkaan. Myös asiat, joita kouluissa tapahtuu, ovat usein niin ankarien salassapitosäännösten varjelemia, että koulujen arjesta on mahdoton julkisesti kertoa. Saa sanoa korkeintaan, että vaikeaa on – ja sitä ei kukaan usko. Olen oman työhistoriani aikana kohdannut niin uskomattomia asioita, että korkealentoisimmallakaan mielikuvituksella ei sellaisia pysty keksimään. Ikävä kyllä kertomukset ovat pikemminkin murheellisia kuin lainkaan viihdyttäviä.
Palkankorotus (toki kuvitteellinen varmasti sekin) ei muutu jaksamiseksi tässä äärimmäisen vaativassa työssä. Lapset voivat huonosti (kyllä, on myös hyvinvoivia lapsia), erityisiä tarpeita on valtavasti (kyllä, on myös ihan tavallisia oppijoita), vanhempien vaatimukset ovat välillä melko hiljentäviä (kyllä, on myös vanhempia, jotka eivät vaadi erityisyyksiä) ja ryhmäkoot ovat valtavia kaikkeen edellä mainittuun suhteutettuna.
Olen tehnyt tänä syksynä 87 työpäivää. Ne ovat olleet aitiopaikka katsoa lasten ja perheiden pahoinvointiin ja yhä kasaantuviin ongelmiin, henkiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen kajoamiseen, kasvatusotteen kirpoamiseen, aikuisten väsymiseen ja hallinnan tunteen menettämiseen, epäkunnioittavaan käytökseen. Yhä useammin kysymme toisiltamme: mitä minä oikein kuvittelin tulleeni tekemään tänne työpaikalle, kun päädyin keskelle yhä kummallisempia tilanteita? Yhtä usein ihmettelen, mikä on tämä lyhytjännitteisen itsensä viihdyttämisen maailma, jonka olemme luoneet. Millainen on tämä lapsuus, joka ei kerrytä kokonaisille ikäluokille kerrassaan mitään taitoja?
Toki olen näiden kysymysten keskellä nähnyt paljon myös oppimisen iloa, ratkenneita ongelmia, hyvää kodin ja koulun välistä yhteistyötä ja sitä, kun oma työpanos realisoituu vaikeuksien voittamisena. Jos näin ei olisi, olisin varmasti vuodepotilaana terveydenhuollossa. Nyt olen ihan vain väsynyt enkä suinkaan ammattikuntani ainoa.
Ongelma ei ole talokohtainen – oma kouluni ei ole yhtään poikkeava tässä joukossa – ilmiö on rakenteellinen ja koskee koko maata, lähes sen kaikkia kouluja. Kouluissa on liian vähän aikuisia, liian vähän aikaa, liian vähän jaksamista, liian vähän yhteisöllisyyttä. Tekisi mieleni sanoa, että täysin sama tilanne lasten kannalta on perheissä, mutta niinhän ei saa edes ajatella, ettei vahingossa syyllistä tilanteen tekijöitä. Aikamme lapset ovat massana tarkasteltuna keskittymiskyvyttömiä nopean mielihyvän tavoittelijoita, jotka eivät osaa voittaa eivätkä hävitä, eivät ponnistella saavuttaakseen jotakin, eivät kunnioittaa toisiaan tai edes itseään, eivät kuunnella tai noudattaa aikuisen ohjeita, tehdä minkäänlaista hienomotoriikkaa vaativia tehtäviä. Näitä lapsia ei oikeastaan voi turvallisuussyistäkään sijoittaa 25 oppilaan ryhmiin yhden aikuisen huollettaviksi, vaikka 1990-luvulla niin voitiinkin tehdä. Se, että joku on joskus itse käynyt koulua, ei tee hänestä asiantuntijaa kouluun liittyvissä asioissa – sitä vähemmän, mitä kauemmin aikaa omista kouluajoista on kulunut – siksi on paras uskoa, kun opettaja sanoo, että näin ei voi olla. Tämän esitän ennalta vasta-argumenttina siihen, kun kuulen jo jonkun sanovan ”ennenkin oli”.
Jos en saisi ylihuomenna jäädä kahden viikon lomalle, en jaksaisi millään. Tämä työ ei milloinkaan pääty siihen, kun lapset lähtevät reput keikkuen koulusta iltapäivisin koteihinsa. Seuraavan päivän valmistelut tehdään iltapäivissä ja aamulla aikaisin vaikka naapureista saattaa erehdyttävästi näyttää siltä, että opettajat ne vaan saapuvat koteihinsa päiväunille, kun muiden toinen lakisääteinen tauko vasta alkaa. Opettajilla ei ole työaikaa, töitä tehdään iltaisin ja viikonloppuisin ja täsmälleen niin pitkään, että asiat ovat kunnossa. Lukemattomat kerrat se on tarkoittanut paljon yli kahdeksan tunnin työpäivää. Huoli oppilaista seuraa uniin ja vapaa-ajalle ja itselläni ainakin Suvivirrestä aina keskikesän juhlaan saakka. Kollegoistani valtaosa syö työterveyslääkärin määräämiä verenpainelääkkeitä, enkä joudu miettimään syitä sekuntia pidempään.
Toivoisin lämpimästi, että joku vilkaisisi koko karttaa. Millaisen koulun me haluamme ja millaisten aikuisten toivomme hakeutuvan alalle jatkossa? Palkat eivät huimaa päätä, luokanopettaja ansaitsee käteen nipin napin 2000 euroa kuukaudessa. Yölisää ei makseta, vaikka kuinka valvoisi suden hetket näitä miettien. Työolot ovat selkeästi alalla nyt palkkausta suurempi ongelma. Mikään raha ei motivoi, jos arki hajoaa käsiin.
Opettajat eivät halua lakkoilla. Tämän verran uskallan kollegoiden puolesta luvata. He haluavat tehdä työtä, jolla on tarkoitus, olosuhteissa, joissa sen tekeminen hyvin ja sydämellä olisi edes jotenkin mahdollista. Siihen tarvitaan kuntasektorin rahaa, joka kyllä maksaa itseään takaisin neljännesvuosisadassa. Jos lapset saavat ja heille annetaan, loppulasku on kaikille kevyempi.