Pari viikkoa edellisen tapaamisen jälkeen oli jälleen aika tavata Henry ja hänen isä. Edellinen tapaaminen päättyi siihen, kun isä vihjasi Henrylle, että äidiltään voisi löytyä vakuudet pankkilainaa varten ja isä uskoi äidin tietenkin haluavan poikaansa auttaa. Kysehän on vain panttauksesta, ei luodin eteen heittäytymisestä.
Henry odotti edelleen pankin ratkaisua tästä toisenlaisesta lainasta ja ratkaisun pitäisi tulla näinä päivinä. Kysyin keille kaikille hän on kahden viikon aikana ongelmastaan kertonut, johon isä vastasi ettei varmuudella kenellekään. Tämä oli valitettavasti oikea veikkaus. Isä kysyi miksi et ole vielä äitiä vaivannut asialla, vaikka aikaa on ollut kaksi viikkoa? Henry kertoi, ettei ole turhaa halunnut vaivata, koska ongelmaa ei ole, jos hän saa tämän pankkilainan ilman vakuuksia.
Kerroin Henrylle, että pankkilainassa johon on kiinteät vakuudet, on ehdot huomattavasti paremmat kuin vakuudettomassa lainassa. Laina-aikaa voi sovitella ja korko saattaa olla puolet pienempi. Muistutin myös, ettei äidille kertominen ole turhaa vaivaamista, koska isä oli auttamisen ehdoksi nimennyt sen, että hänen nimeämälleen lähipiirille Henryn tulee ongelmastaan kertoa. Nuori mies oli jälleen menettänyt kaksi viikkoa elämästään odottelemiseen sen sijaan, että olisi nyt jo liki parin kuukauden aikana tehnyt usean eri suunnitelman niin valmiiksi, ettei tarvitse kuin polkaissa se oikein niistä käyntiin.
Seuraavana päivänä tapasimme uudelleen, koska Henrylle ei oltu pankin puolesta lainaa myönnetty. Isä kysyi, että mitä poika aikoo nyt tehdä? Henry vastasi ottavansa samana iltana äitiinsä yhteyttä, koska se oli nyt viimeinen kortti ja se tulee katsoa. Illalla isä soitti minulle ja kertoi, että poika on äidilleen kertonut, mutta juttelu jäi kesken, koska äidin piti ehtiä jumpalle.
Seuraavana iltana isä soitti minulle uudelleen ja puhelimessa oli raivoonsa tukehtuva isä. Henry oli äidille kertonut, että isä teettää minulla sellaisen sopimuksen Henryn ja äidin välille, jossa äidillä on pelkkiä oikeuksia ja Henryllä ainoastaan velvollisuuksia, jolloin äidin pantti on täysin ja sataprosenttisesti turvassa. Isä oli raivoonsa tukehtumassa, koska äiti oli yllättäen kieltäytynyt auttamasta lastaan tilanteessa jossa ei voi mitään menettää.
Äiti oli sanonut Henrylle ettei aio auttaa, koska hän ei luota Henryn isään ja pelkää tämän vuoksi talonsa puolesta. Isä purki raivoaan minulle faktoja ladellen: Isä maksaa poikansa puolesta meidän välisen toimeksiannon kaikki sopimukset ja koulutukset mukaan lukien. Hän maksaa myös sen sopimuksen, joka laaditaan äidin eduksi poikansa kanssa. Henry hakee 40 000e lainaa ja loput n. 16 000e isä on luvannut pojalle lainata. Äiti oli myös neuvonut Henryä pyytämään apuun isänsä vanhempia. Hän oli Henrylle sanonut, ettei näe mitään syytä miksi eivät Henryä auttaisi, koska ovat kuitenkin Henryn isovanhempia.
Isä jatkoi raivonsa purkamista: ”Unohdetaan nyt se, että äiti on kuitenkin äiti ja isovanhemmat eivät ole Henryn biologisia vanhempia, mutta äiti asuu velattomassa talossa jonka velka maksettiin pois avioliiton aikana. Talon annoin osituksessa äidille ja lapset jäivät siihen asumaan. Talo on ostettu aikoinaan lainalla jonka takasivat minun vanhemmat. Tarvitsin aikoinaan yritykseni perustamiseen pankkilainan jonka takasi vanhempani. Tämä yritys on minun palkan maksanut, jolla on maksettu myös tuota taloa ja kaikkea muuta, josta minä omistan vain muistot. Määrittele itsekkyys näissä olosuhteissa ja lisäksi äiti neuvoo poikaansa hakemaan apua isovanhemmiltaan ettei itse tarvitse auttaa, niin miksi ei omilta vanhemmiltaan, vaan isän vanhemmilta!?”
Ei ollut tuohon kyllä mitään sanottavaa. Hiljaa tuumasin vain, että: ”on niitä äitejä maailma väärällään, jotka ovat munuaisenkin luovuttaneet pojalleen”. Isä huusi, että: ”jos joku osoittaisi mua ja lapsia aseella ja sanoisi yhden kuolevan, halaisin lapsiani ja tuumaisin, että oli kivaa ja pärjätkää. Sen jälkeen painaisin otsani vasten aseen piippua”.
Soitin myös Henrylle, joka oli todella yllättynyt ja pettynyt. Puolusti silti äitiään, että: ”itse olen kämmännyt, ei äiti”. Henry sanoi, että aikoo jutella isän kanssa ”mummukortista” ja vaikka kuinka nuorta miestä nolotti ajatus, niin uskoi heidän ainakin auttavan. Henry totesi sarkastisesti, että: ”ovathan he sentään mun mummu ja pappa…”
Pyysin Henryä olemaan yhteydessä kun on isänsä kanssa jutellut. Pyysin myös kertomaan isälle, että mun pitää saada tulla mukaan tapaamiseen, jolloin voin tehdä muistiinpanoja tulevan sopimuksen ehtojen osalta. Loppuun muistutin Henryä siitä, kuinka liki 2kk on takana ja edelleen pitää etsiä ratkaisua, jotka olisi voinut etsiä jo sillä välin kuin jotain ratkaisua odotetaan ja että: ”nyt on perjantai, joten oletan tapaamisen olevan maanantaina!”
Henryllä ei ole enää aikaa tehdä Väyrysiä ja nukkua yön yli. Ensi viikolla tavataan heidät, joilla on suurin velvollisuus auttaa, eli isän vanhemmat.
Marko, Ansionsa Mukaan Oy